Mon, 21 May 2012 05:22:31 -0800WeeblyMon, 02 Jan 2012 11:19:08 -0800http://poytalaatikko.net/3/post/2012/01/luku-sisarukset-tekstistni-13-huonetta.html_                                                                                             Sisarukset

 

 

Auringon paiste tuntui sietämättömältä pehmeän pimeyden jälkeen. En aluksi kyennyt erottamaan ympäristöä, mutta vähitellen silmäni tottuivat takaisin valoon. ”No sieltä sitä tullaan”, käännyin katsomaan sivulle tutun äänen suuntaan. Lyhyt kaljuuntuva ukko istui kivellä pidellen kädessään toista punaista kirjekuorta. ”Sinä!” kiljaisin. Samassa tajusin suureksi pettymyksekseni, etten ollut vieläkään päässyt kotiin. Mitä tämä tarkoitti? Missä minä olin?

    Ukko heitti minulle kirjekuoren laiskasti, mutta kunhan näki Rafaelin ja valkoisen suden tulevan ulos ovesta hänen katseensa äkkiä terävöityi. ”Hei!” ukko huudahti paheksuvasti. ”Miten te -?” hän hiljentyi äkkiä huomatessaan kysyvät katseemme. ”Minulle annettiin vain kaksi kirjekuorta”, ukko sanoi äreästi aivan kuin hän olisi juuri saanut tietää tulleensa huiputetuksi. ”Kaksi!” hän jatkoi nostaen kaksi sormea pystyyn. ”Tämä ei voi olla mitenkään mahdollista!” Tartuin ukkoa tämän paidan liepeestä. ”Mitä sinä tarkoitat?” tivasin. ”Se ei kuulu sinulle”, hän ärähti minulle takaisin. ”Mikä paikka tämä on? Miksi minä olen täällä? Miten minä pääsen kotiin?” Mies yritti irrottaa käteni paidastaan, mutta minä olin häntä vahvempi. Hetken aikaa hän puhisi taistellen irrottaakseen otteeni, mutta huusi sitten turhautuneena päästämään minua irti. ”En ennen kuin kerrot miten pääsen kotiin!” ”Minähän jo sanoin! Vastaus löytyy kirjekuoresta!” ”Mutta minä ratkaisin jo sen typerän arvoituksen! Minä löysin oven!” kiljuin ravistellen ukkoa. ”Sinulla on vielä pitkä matka. Ja sinuna en hukkaisi aikaa tämmöiseen leikkiin, koska aikaa ei ole loputtomasti. Sinun pitää löytää ovi ennen auringon laskua tai jäät tänne.”, mies sanoi yllättävän rauhallisesti, jonka jälkeen hän puhalsi minua kohti. Tunsin miten jalkani nousivat ilmaan ja otteeni pikku ukosta kirposi. Lensin pienen matkan taaksepäin ja putosin alas hiekkatielle, joka repi kämmeneni auki. Kun sain viimein kammettua itseni ylös, ukko oli jo ehtinyt nousta tuhkanharmaan lintunsa selkään. Rafael syöksyi kohti miestä, mutta lintu oli nopeampi. Pian he katosivat jälleen horisontin taa. ”En voi uskoa tätä!” huusin raivoissani taivaalle.

 

”Viestin tuoja on täällä”, laiha harmaatukkainen mies ilmoitti jäykästi. Nainen rypisti otsaansa ja hätisti sitten kamarineidot ärtyneenä tiehensä. Hän harppoi pitkin marmorikäytävää mekko kahisten yrittäen kiivaasti miettiä, miksi mies oli tullut häntä tapaamaan. Hän työnsi raskaat ovet saliin auki ennen kuin lakeija ehti tehdä elettäkään. Ovi paukahti kiinni hänen takanaan ja se jäi kaikumaan ilmaan kuin tykin laukaus.

   ”Mitä asiaa?” ”Teitä varmasti kiinnostaa tietää että taloon on päässyt kaksi ulkopuolista”, lyhyt ukko sanoi. ”Mitä? Se ei voi olla mahdollista! Lähetin vain kaksi kutsua”, nainen sanoi tyrmistyneenä. Ukko nyökkäsi ja jatkoi: ”Näin heidät omin silmin. Luiseva nuori pojan kloppi jolla on mukanaan valkoinen susi, on päässyt jotenkin livahtamaan sisään ovesta.” ”Se ei ole mahdollista”, nainen sanoi poissa olevasti tuskin kuuluvalla äänellä. Ikkunoista sisään lankeava auringon laskun valo sai hänen vaaleat hiuksensa näyttämään punertavilta.

    Saliin lankesi hetken hiljaisuus.

    ”Minä en pidä siitä että minua huiputetaan”, ukko sanoi. Nainen kääntyi nopeasti ympäri. Huuli kohosi hampaiden päältä paljastaen toistaiseksi vielä ihmisen hampaat. ”Tässä ei ole kyse sinusta. Sinä teet töitä minulle!” nainen karjui. Ukko istui tyynen näköisenä tuolillaan, vaikka hän alkoi tuntea olonsa hieman levottomaksi. Hän tiesi ettei hänestä loppujen lopuksi olisi vastusta naiselle.

    Äkkiä tämä alkoi hengittää kiivaasti ja rohisevasti. Naisen rinta kohoili ylös ja alas ja suupielistä valui sylkeä. Suu täyttyi terävistä raatelu hampaista ja pystyt korvat tulivat esiin hiusten seasta. Hän yritti hillitä itseään rauhoittumalla, mutta hänen mielensä oli sumentunut. Poika ja susi olivat päässeet sisälle taloon, mutta miten? Hän oli se joka piteli kaikkia lankoja käsissään ja sai asiat tapahtumaan miten talo ei totellutkaan häntä nyt? ”Viekää hänet ulos!” nainen rähisi osoittaen ukkoa kädellään, joka oli jo muuttunut käpäläksi. Ovella seisonut lakeija katsoi naista hetken aikaa kauhuissaan. ”ULOS!” naisen karjaisu sai mieheen vauhtia ja hän viiletti salin toiselle puolelle ohjatakseen vieraan ulos. Ukko nousi ylös tuolista ja lähti seuraamaan lakeijaa. Ennen kuin hän poistui huoneesta nainen, joka nyt oli polvillaan selkä köyristyneenä lattialla, sanoi pitäen aina pienen tauon lauseen jälkeen, sillä hänen oli keskitettävä kaikki voimansa hillitäkseen itsensä: ”Menet takaisin. Käsket metsästäjän tappaa heidät. Pojan ja suden on kuoltava.”

 

”Sinä valehtelit!” huusin. ”Valehtelin mistä?” Rafael kysyi ärsyttävän tietämättömästi. Hän istui jalat ristissä kivellä nojaten käsiään nilkkoihinsa. ”Et kertonut minulle mitään linnusta! Sinä tiesit? Etkö tiennytkin? Mutta silti et sanonut mitään!” ”En väittänyt että vuori on turvallinen. En siis valehdellut”, Rafael vastasi kuin pahainen pikku poika. Sisälläni kiehui. Miten hän vielä kehtasi leikkiä, ja olla nokkelaa? Tilanne oli karkaamassa käsistä, ennen kuin siirtyisimme nimittelyyn, halusin saada keskustelun takaisin oikeille raiteille. ”Kuka on Ria?” kysyin haastavasti. Vino ja leikittelevä hymy Rafaelin huulilla jähmettyi.

   ”Se ei kuulu sinulle”, hän vastasi kylmästi hetken päästä. ”Eipä kai”, sanoin ja työnsin punaisen kirjekuoren taskuuni. Käännyin ympäri ja lähdin harppomaan pitkin hiekkatietä. ”Hei! Mihin sinä menet?” ”Se ei kuulu sinulle!” en malttanut olla vastaamatta tuntien lapsellista voiton riemua sisälläni. Rafael juoksi minut nopeasti kiinni. Hän tarttui minua ranteesta ja käänsi minut ympäri. ”Päästä irti!” kiljuin ja potkaisin häntä jalkaan, millä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään vaikutusta häneen. Hänen toinen kätensä kurottautui kohti taskuani, mutta olin nopeampi ja sieppasin kirjeen äkkiä käteeni. ”Anna se tänne!” Rafael sanoi puristaen rannettani lujaa. Vapaalla kädellään hän yritti tavoitella punaista kirjekuorta, jota puristin rystyset valkoisina nyrkissäni. ”Se on minun! Kirje annettiin minulle!” Valkoinen susi jolkutteli luoksemme. ”Rafael päästä hänet”, se sanoi.

    ”Tänne se!” ”En anna se on minun! Miksi minun muka pitäisi jakaa tämä sinun kanssasi? Sinä olit valmis syöttämään minut sille linnulle!” ”En minä sinua kenellekään aikonut syöttää! Älä ole hölmö!” ”Mikset sitten varoittanut minua?” Rafael sai otteen kirjekuoresta ja äkkiä seisoimme keskellä tietä, hän pitäen lujasti kiinni toisesta päästä ja minä toisesta. ”Sinä revit sen päästä irti!” huusin. Äkkiä Rafael päästi ilmoille kirosana ryöpyn ja hänen otteensa kirjekuoresta irtosi. Hän hieroi jalkaansa mulkoillen kiukkuisesti valkoista sutta. ”Miksi sinä noin teit?” poika tahtoi tietää. Suden huulet kohosivat hampaiden päältä ja se veti korvansa päätä myöten. ”Ole onnellinen etten purrut kovempaa”, se sanoi. ”Tyttö on oikeassa, hän ansaitsee selityksen.” Rafael seisoi paikoillaan vaikea ilme kasvoillaan. ”Hänkään ei ole kertonut kaikkea!” Rafael sanoi syyttävästi. ”Miksi minun pitäisi?” kysyin häneltä haastavasti. ”Miksi minunkaan sitten pitäisi?” hän vastasi minulle takaisin. ”HEI!” susi huusi. Hän asettui istumaan väliimme. ”Kumpi teistä aloittaa vai pitääkö minun määrätä?” Tyrskähdin tahtomattanikin. Rafael katsoi minua hiukan vihaisesti alta kulmiensa, mutta näin huvittuneisuutta myös hänenkin katseestaan. Rafael vilkaisi valkeaa sutta ja ryhtyi sitten puhumaan. ”Totta puhuen en tiedä miksen kertonut sinulle linnusta. Ajattelin että jos kerron sinulle, et haluakaan enää lähteä vuorelle, mutta toisaalta olisin tietysti päässyt sinne aivan hyvin yksinkin”, Rafael sanoi. ”Mikä vastaus tuo on?” kysyin pilkallisesti. ”Minun vastaukseni”, Rafael vastasi muristen varoittavasti. Siihen minun kai sitten oli tyytyminen.

    ”Kuka on Ria?” kysyin uudestaan. Seurasi hetken hiljaisuus, odotin uutta tappelua alkavaksi, mutta sitä ei kuitenkaan tullut. ”Pikkusiskomme”, Rafael vastasi katsoen valkeaa sutta, joka tuijotti jonnekin horisontin taakse välttelevästi. ”Sinä siis olet tosiaan Rubi?” kysyin sudelta. Tunsin itseni hölmöksi. Miten se muka yllätti minut? Pystyihän Rafaelkin muuttumaan sudeksi tässä hullussa maailmassa. Rubi nyökkäsi. ”Ria katosi muutama vuosi sitten vainojen seurauksena. Ruumista ei koskaan löytynyt, eikä kukaan ollut nähnyt häntä enää sen jälkeen kun metsästäjät valtasivat kylämme”, Rafael sanoi. ”Mutta minä tiedän että hän on elossa”, poika jatkoi uhmakkaasti, johon Rubi ei sanonut edelleenkään mitään. ”Tulitteko tekin ovesta?” kysyin. ”Ei me – ” hän keskeytti lauseensa äkkiä. Rubi katsoi häntä outo ilme kasvoillaan. ”Me emme tiedä miten me jouduimme tuonne”, Rubi päätti veljensä lauseen. ”Oli kuin olisimme vain löytäneet itsemme täysin vieraasta paikasta eräänä aamuna herätessämme. Me emme muista miten päädyimme sinne.” ”Emmekä me päässeet sieltä pois”, Rafael jatkoi. ”Saatoimme samoilla metsässä viikkoja etsien tietä kaupunkiin tai edes toiseen metsään, mutta jotenkin me aina kuitenkin päädyimme samaan paikkaan mistä olimme aloittaneetkin. Olimme kuin kirottuja.

   Ja kun sinä ilmestyit ja näytit minulle sen kirjeen, tunsin pienen toivon syttyvän ensimmäisen kerran vuosiin. Tiesin että kirje oli ainoa tiemme ulos.” Nyökkäsin. Olin tyytyväinen kun ensimmäisen kerran Rafael antoi minulle todellakin rehellisen vastauksen. ”Sinun vuorosi!” Rafael ilmoitti. Hän muistutti minua Slestin pikku veljestä, joka aina yhtä kopea ja haastava katse silmissään ilmoitti että oli Slestin vuoro tyhjentää astianpesukone. Mietin hetken miten muotoilla sanani. Hei nämä kaksi voivat muuttua susiksi ja he uskovat kirouksiin ja ovat eläneet koirapäisen linnun kanssa samassa metsässä ja he käyttivät juuri jonkinlaista taikaovea. En minä enää hullummalta voi kuulostaa, sanoin itselleni. Kerroin heille miten olimme hakeneet sateelta suojaa. Miten olin harhaillut ullakolle ja joutunut jonkinlaiseen transsiin nähtyäni peilin. Miten olin äkkiä tullut tajuihini ja muistanut että tien varressa ei ollut oikeasti mitään taloa. Kuinka heräsin niityltä ja miten se lyhyt ukko työnsi käteeni kirjekuoren ja sanoi että sen avulla pääsisin kotiin. Ja myös että olin kuullut Rafaelin ja Rubin käymän keskustelun leiripaikalla kun he luulivat minun nukkuvan.

    Kun viimein lopetin puhumisen, katsoin varovasti heitä molempia. En osannut tulkita heidän katseitaan. Seisoimme vain kaikki kolme hiekkatiellä täysin eksyneinä ainoana johtolankanamme punainen kirjekuori.

 

Metsästäjä työnsi raskaat etuovet auki ja asteli sisään pyöreään aulaan taluttaen perässä kuparinpunaista työhevosta. Aula oli täytetty sekalaisella tavaralla: tauluilla, astioilla, koruilla ja osaa tavaroista metsästäjä ei edes osannut nimeä saatikka sitten tiennyt niiden tarkoitusta. Häntä oli vain kielletty koskemasta mihinkään.

   Hevosen askeleet kaikuivat ympäri aulaa ja metsästäjän saappaat jättivät punavalkealle marmorille mutaisia jälkiä. Hän yritti juuri pakottaa hevosensa kulkemaan marmoriportaat ylös kun lyhyt koukkunenäinen mies asteli sisään. ”Luuletko tosiaan että saat hevosesi nousemaan kaikki nuo portaat ylös?” ukko kysyi kiusaten. ”Mitä asiaa?” metsästäjä kirahti hampaidensa välistä. ”On tapahtunut muutos. Unohda tyttö ja ne kaksi lasta. Sinun pitää tappaa poika ja valkoinen susi”, ukko vastasi. ”Poika ja valkoinen susi?” ”He pääsivät jotenkin livahtamaan ovesta tytön mukana ja heistä on päästä eroon.” ”Tietääkö leidi?” metsästäjä kysyi. Hän ei ollut varma puhuiko ukko totta. Yhtä hyvin mies olisi voinut valehdella saadakseen hänet pulaan. ”Tietää, tulen juuri kylästä”, ukko vastasi. ”Hyvää metsästystä!” hän sanoi ja kääntyi ympäri. Metsästäjä seurasi katseellaan kuinka ukko käveli niin tyynesti ulos auringon paisteeseen missä hänen iso ja ruma lintunsa jo odotti. Hyvä hän hänen oli olla. Hänen henkensä ei ollut vaarassa. Metsästäjä kiskaisi kärsimättömästi hevostaan suitsista yrittäen pakottaa tämän nousemaan raput ylös. Hevonen hirnahti ja peruutti vastalauseeksi.

   ”Suosittelen hankkimaan hevosen sieltä”, vanha ukko ei malttanut olla huikkaamatta ovelta ennen kuin nousi lintunsa selkään. ”Ole hiljaa!” metsästäjän karjaisu jäi kaikumaan tyhjässä talossa. Vastahakoisesti hän lähti nousemaan portaat yksin. Metsästäjä näki mielessään ukon pilkkaavan hyvin mikä sai hänet haluamaan tarttua ukkoa tämän typerästä nenästä, rikkoakseen hymyn ja muuttaakseen ylimielisen katseen ukon pienissä sian silmissä. Hän seisoi nyt käytävällä jolla oli viisi punaista ovea. Ensimmäisen hän sivuutti, mutta pysähtyi toisen oven eteen. Oven kahva tuntui pieneltä ja heppoiselta hänen kätensä alla kun hän kiskaisi oven vihaisena auki. No ainakin hänellä oli jotain hyvää mitä odottaa toisella puolella, mies ajatteli ja hymyili hiukan.

 

 

 

]]>Fri, 11 Nov 2011 13:49:22 -0800http://poytalaatikko.net/3/post/2011/11/first-post.html Pisarat lankesivat maahan kovina kuin rakeet. Lyhyessä ajassa olimme jo kastuneet läpimäriksi ja hengityksemme nousi ilmaan höyrypilvinä. ”Tuolla on talo, mennään sinne!” Slest huusi tuulen ylitse. Siristelin silmiäni sateessa ja saatoin erottaa melko vanhan talon tien päässä. Talo näytti tyhjältä. Ikkunat olivat kuin kuolleen elottomat silmät, eikä pihassa näkynyt autoa tai muita tavaroita. ”Tule!” Slest sanoi tarttuen minua märästä käsivarresta. Hän alkoi kuulostaa jo kärsimättömältä.

   Kompuroin hänen perässään pitkin hiekkatietä, joka oli muuttunut rankkasateen vuoksi upottavaksi mudaksi. Sinivalkoraitainen kangaskassini hakkasi reittäni vasten ja tunsin kännykän pullistuman kankaan läpi.. ”Slest! Slest! Slest odota!” huusin hieman vihaisena. Paras ystäväni kääntyi katsomaan minua kirkkaanpunaiseksi värjätyt hiukset liimautuneina silmilleen. ”Kenkä jäi kiinni mutaan!” huusin tuntien oloni entistäkin vihaisemmaksi, kun kohtasin hänen ymmärtämättömät silmänsä. ”Minä menen jo edeltä, pelkään että puhelin menee pilalle!” Slest sanoi ja pinkaisi juoksuun odottamatta vastaustani. Käännyin ympäri vihan kupliessa sisälläni. Ei minunkaan puhelin kestänyt vettä ja kyllä minäkin halusin päästä kuivattelemaan, mutta minun kenkäni oli lähtenyt jalasta ja nyt minä seisoin keskellä tietä paljas jalka mutaan uponneena. Hän olisi voinut edes tarjoutua ottamaan rantakassini.

    Survoin kengän takaisin jalkaani ja tunsin kuinka muta pursui varpaideni välistä. Säntäsin juoksuun puristaen kaikki voimat jaloistani,. Kun pääsisin sisälle voisin viimeinkin levätä., ja jos meillä oli yhtään onnea ehkä talossa tosiaan asui joku. Satoi niin rankasti että minusta tuntui kuin olisin sukeltanut verhon lävitse kun juoksin talon kuistille. Slest seisoi oven edessä haroen hiuksiaan. ”Ovi on auki, me päästään sisään”, hän sanoi ja nosti kassinsa takaisin olalleen. Vasta silloin tajusin että ovi olisi voinut olla lukossa ja meidän olisi ehkä täytynyt tyytyä vain värjöttelemään kuistilla kunnes kyytimme viimein saapuisi. Kiitin Jumalaa hiljaa mielessäni.

    Talo haisi epämiellyttävän kostealta sisältä aivan kuin se imisi sadetta koko ajan itseensä. Missään ei ollut huonekaluja ja muovinen kokolattiamatto oli kuprulla ja tapetit olivat lähteneet rullautumaan alaspäin. Istuuduimme keskelle pienen keittiön lattiaa kassit sylissämme ja yritimme kuivata itseämme parhaamme mukaan. Talossa ei ollut lamppuja, mutta onneksi kuitenkin Slestin puhelimessa oli pieni lukuvalo, jota saatoimme käyttää. Ei se paljoa ollut mutta oli hyvä saada edes vähän valoa keskellemme kun talon pimeyteen jäävät nurkat tuntuivat olevan täynnä elämää. Lihakset jännittyneinä odotin koko ajan jonkun tarttuvan minuun ja raahaavan minut mukanaan pimeyteen. Kuulin korvissani Slestin kauhistuneen kirkunaan.

    ”Minä soitan isälle. Hän saattaa vielä olla toimistossa”, Slest sanoi. Hänen sydämenmuotoiset kasvonsa näyttivät kirkkaankeltaisilta kännykän valossa ja äkkiä minusta tuntui kuin olisimme jostain kornista kauhuelokuvasta. Kaksi nuorta kertomassa kauhutarinoita toisilleen pimeässä ja pian tarinat alkaisivat käydä toteen. ”Ei vastaa”, Slest sanoi. ”Kokeilen hänen kännykkäänsä seuraavaksi, mutta täällä on niin huono kenttä! Linja rätisee aivan hirveästi.” ”Kokeile jos ulkona on parempi yhteys”, ehdotin. Slest vilkaisi raollaan olevan ulko-oven suuntaan vastahakoisena. Hän nousi huokaisten ylös. ”Pakkohan täältä on jotenkin päästä”, hän mutisi ja käveli puhelin korvallaan ulos sandaalit läpsyen muovimatolla.

   Sydämeni jyskytti jäätyäni yksin pimeään kuuntelemaan vanhan talon hengitystä. Ikkunasta pääsi sisään ankeaa harmaata valoa ja siirryin sitä lähemmäksi jäykin jaloin. Olin nyt lähempäni nurkkia, joista halusin pysyä kaukana ja ikkuna laudalle oli kerääntynyt kasa pölyä ja kuolleita ötököitä. En nähnyt minkä päällä istuin mistä olin myös osaksi kiitollinen. Keskityin sulkemaan ajatukset ulkopuolelle ja kuuntelemaan Slestin vaimeaa ääntä kuistilta. Sade ropisi ikkunaruutua vasten. ”Isä – isääää! Haloo kuuletko sinä?!” Kuistin lankut natisivat kun Slest käveli siellä edes takaisin.

    Äkkiä huomasin että keittiöstä johti pois suljettu punainen ovi. Nousin seisomaan edes tajuamatta mitä olin tekemässä. Slestin ääni katosi jonnekin ja yhtäkkiä maailmassa ei ollut mitään muuta kuin sydämen lyöntini ja se punainen ovi. Kokeilin ovea varovasti ja se aukesi hiljaa. Saatoin juuri ja juuri erottaa ulkoa tulevassa valossa jyrkät portaat, jotka johtivat ylös. ” – Sataa ihan tajuttomasti! Saadaanko me kyyti?” Portaat tuntuivat jotenkin pehmeiltä ja taipuisilta allani. Oli kuin ne eivät olisi puuta ollenkaan. Lähdin kiipeämään portaita silti ylöspäin tuntien hiljaista varmuutta että niin minun kuuluikin tehdä.

   Jalkani tuntuivat tietävän itsestään missä askelmat olivat, ja minun onnistui kävellä portaat ylös kaatumatta kertaakaan. Tuntui kuin olisin päässyt pinnalle. Kaikki äänet olivat kadonneet kokonaan portaikossa, mutta nyt saapuessani pienelle kaltevakattoiselle ullakolle kuulin jälleen pisarojen rumpusoolon vasten kattoa ja ikkunoita. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. Miksi minä olin oikein tullut tänne? Korvani olivat erottavinaan auton lähestyvän äänen ja käännyin ympäri palatakseni alakertaan. Slestin isä oli varmaan jo aivan kohta talon pihassa. En malttanut päästä kotiin vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni.

   Samassa näin silmänurkassani pienen välähdyksen. Käännyin nopeasti ympäri hapuillen silmilläni mistä se oli tullut, mutta en nähnyt muuta kuin kankailla peitettyjä huonekaluja. Ullakon peräseinällä oli kankaalla peitetty peili. Saatoin nähdä peilin puiset jalat pilkottavan kankaan alta, kuin lapsi joka menee piiloon verhon taakse tajuamatta että hänen jalkansa jäävät näkyviin. Ajatus peilistä, joka oli lapsi kiehtoi minua, ja kävelin peilin luokse huonekalujen reunustamaa kujaa pitkin. Sormeni hieroivat karheaa kangasta ja tuijotin yhä peilin jalkoja pieni ja pehmeä hymy huulillani. Vetäisin lakanan hitaasti pois peilin päältä ja annoin sen pudota lattialle jalkojeni juureen. Käteni hyväili peilin sileäksi hiottua kehystä aivan kuin se olisi ollut rakastajani selkä ja toinen käteni liukui kevyesti peilipinnalla. Se tuntui ihanan viileältä. Viileä äkkinäinen tuuli kuumana kesäpäivänä. Mielessäni välähti nopea kuva sinivalkoraidallisesta kassista ja Slestistä joka kääntyili uimapuvussaan rannalla. Onko tämä punainen liian kirkas? hän kysyi minulta. Kuka kysyi?

   Painoin käteni tiiviimmin peilin pintaa vasten ja tunsin kuinka sormen pääni upposivat siihen. Se tuntui hyvältä. Katsoin itseäni peilistä. Toinen kenkäni oli mudan kuorruttama ja hiukseni olivat yhä märät ja takussa. Huuleni olivat hieman raollaan ja silmäni näyttivät pehmeiltä ja pupillit suurilta ja laajentuneilta. Jäykistyin äkkiä nähdessäni oman kuvani. Olinko minä juonut jotain? Juonut mitä missä? Yritin pinnistää muistiani. Missä olin ollut tänään? Rannalla. Slestin kanssa. Ei, en ollut juonut mitään. Miksi olisin? Me olimme rannalla ja kun olimme kävelemässä kotiin sade yllätti meidät ja sitten tulimme tähän taloon pitämään sadetta. Hymyilin tyytyväisenä kuin olisin juuri ratkaissut vaativan matemaattisen yhtälön.

   Me olimme kulkeneet tätä hiekkatietä ennenkin rannalle, eikä täällä ollut yhtään taloa. Ajatus lävähti kasvoilleni jostain pääni pimeydestä. Minusta tuntui samassa että olin ollut ajamassa autoa ja äkkiä tajunnut että puu läheni tuulilasia, että olin ajamassa kolarin. Kavahdin taaksepäin, mutta käteni oli kuin liimattu kiinni peiliin. Yritin kiskoa sitä irti, mutta en onnistunut. Sydämeni takoi kiivaasti kurkussani ja tunsin halua kirkua. Tällä tiellä ei ole taloja.

   Slest! SLEST! En ole varma huusinko parhaan ystäväni nimeä ääneen. Auta minua! Kuka tahansa, auttakaa! Huomasin että seinät ympärilläni alkoivat väreillä. Näin metsää ja eläimiä, välillä näin merta ja taloja. Ihmisiä. Kiviseiniä. Pimeyttä. Tunsin kuinka peli alkoi vetää minua puoleensa ja vastaan pyristely oli turhaa. Tunsin oloni kärpäseksi kärpäspaperilla. Peili välähti kuin nälkäisen pedon silmä ja muuttui samassa punaiseksi oveksi. Vasta silloin tulin ajatelleeksi että alakerrassa ollut punainen ovi tuntui eroavan muusta talosta, sillä se vaikutti antiikkiselta ja arvokkaalta. Ovi oli kirkkaanpunainen kuin uusi, eikä se hilseillyt kuten kaikki muut talon maalipinnat. Miten minä en ollut huomannut tätä? Kaikki oli ollut silmieni edessä. Kaikki varoitusmerkit. Ei, ei, ei! Punainen ovi aukesi kuin nälkäinen kita ja se päästi katoavalle ullakolle kaiken alleen peittävää valkoista valoa. Valo ikään kuin tarttui minuun kuin kieli ja veti minut sisäänsä. Kaiken sen valkoisuuden keskellä kuulin vielä kuinka ovi loksahti lukkoon takanani. En osaa sanoa mitä sen jälkeen tapahtui.

]]>